Uhriutuminen on asenne

Kun kokee ympärillään olevien ihmisten myötätunnon ja huolenpidon, huomaa, kuinka mukava on tulla autetuksi. Silloin tuntee itsensä tärkeäksi ja kokee, että huolta voitaisiin pitää enemmänkin. Näin reagoiva ihminen voi kehittää itselleen kroonisen uhriasenteen. Uhrin roolista voi tulla elämäntyyli. Miksi? Mikä saa ihmisen vellomaan negatiivisissa tunteissa? Huomion ja myötätunnon saaminen. Koska minulla menee huonosti, ihmiset ovat ymmärtäväisiä ja yrittävät auttaa. Se tuntuu hyvältä. Jatkan tällä tavalla.

Apua tarvitsevien auttaminen on oikein, mutta uhriutuja hakee huomiota itsetunnon ja vallan tunteen kohottamiseen. Uhriutuminen on asenne eikä tunne, mutta siihen liittyy yleensä monia raskaita tunteita kuten arvottomuutta, avuttomuutta, häpeää, itsesääliä, kateutta, katkeruutta, pelkoa, riittämättömyyttä ja vihaa. Uhriutuja ei osaa tai jaksa kehittää itselleen positiivista mielentilaa, joten hän ei löydä onnistumiskokemuksia. Hänen itsetuntonsa ja toimintakykynsä laskevat, kun itseään tsemppaavan ihmisen mielentila ja toimintakyky nousevat.

Uhriutujan ja selviytyjän ero on, että selviytyjä pyrkii pitämään itsensä pinnalla ja tuottamaan itselleen positiivista ja etenevää mielentilaa. Uhriutuja jumittuu surkeisiin ajatuksiin. Asennettaan on vaikea muuttaa, jos ei näe siinä parannettavaa. Täytyy myös sanoa, ettei uhriutujan, perimmäisiä tunteitaan tunnistamattoman, sairaan tai pitkään surevan ihmisen erottaminen toisistaan ole aina helppoa.

Henkiset pikavoitot kannattelevat uhriutujaa.

Hän kertoo huolistaan ja saa ymmärrystä ja myötätuntoa. Hyvä olo tuppaa päättymään, kun toinen poistuu paikalta tai sulkee puhelimen. Annettu myötätunto on uhriutujan polttoaine, josta hän voi tulla riippuvaiseksi. Myötätuntohumalaa seuraa myötätuntokrapula. Yksi pärjää myötätuntohumalalla koko illan. Toinen soittaa läheiselleen 15 minuutin kuluttua saadakseen uuden annoksen myötätuntoa.

Uhriutuja siirtää vastuun ulkoisille tekijöille, jotka ovat hänen hallitsemattomissaan, ja paisuttelee hänelle tapahtuneita ikäviä asioita. Negatiivinen liioittelu estää uhriutujaa näkemästä mahdollisuuksia.

Mistä tahansa voi uhriutua. Menet kauppaan ja tarjousjauheliha on loppu. Pettyneenä ylireagoit ja mietit, ettei onni oikeastaan koskaan suosi sinua, ja olet jäänyt elämässä paljosta paitsi. Pettymyksissä rypeminen tuhoaa ongelmanratkaisutaidon. Vertaileminen tekee onnettomaksi. Vahingollinen vertaileminen on tällaista: Olin liian kiltti ja minua kohdeltiin julmasti. Ennen oli paremmin. Ei elämäni tästä tule muuttumaan. Tuolla toisella on helpompaa. En pysty toipumaan tästä. Vertaileminen altistaa pessimismille, melankolialle ja uhriasenteelle. Optimismi ja sopivanlainen nöyryys tekevät merkityksellisen elämän. Mitä enemmän odotat saavasi muilta, sitä arvottomammaksi tunnet itsesi.

Kukaan ei pysty elämään jatkuvasti voittaja-asenteella. Vahva ja toimintakykyinenkin saa välillä olla surkea. Ajatuksiaan ja tunteitaan ei kannata kieltää, koska kielletyt ajatukset ja tunteet voivat alkaa vaivata entistä enemmän. Ihmisen pitää saada myös rypeä, muttei liian pitkään. Surut ja murheet pitäisi saada kohtuullisessa ajassa käsiteltyä ja palautua suunnilleen entiselle tasolle. Tietenkään ikäviä tapahtumia ei voi täydellisesti unohtaa.

Koska näkövammainen ei näe, hän kohtaa helposti ikävän yllätyksen. Hän törmää fyysisesti ja ehkä henkisestikin näkevää useammin ja päätyy kohtaamaan vihan, pelon tai avuttomuuden tunteen kohtuullisen usein. Hän ei näe auki jäänyttä eteisen väliovea tai toisen ihmisen pahoillaan olevia tai säikähtäneitä kasvoja. Inhimillisyys ja elämän tragikomedia ei välity näkövammaiselle yhtä suoraan kuin näkevälle, koska hän ei näe toisen reaktiota. Hän ei näe hiljaista inhimillisyyttä törmäysten tai äänien takana. Tästä seuraa kriittisiä ja pessimistisiä tulkintoja. Ne voivat vähitellen johtaa uhriasenteeseen.

Näkövammainen voi myös aidosti joutua uhriksi. Suhtautuminen häneen ei aina ole ymmärtävää, saati asiallista. Jos ryhmässä, jossa enemmistö on näkeviä, on heikko ryhmähenki ja toimintakulttuuri, muista poikkeava näkövammainen voi päätyä silmätikuksi. Näkevät voivat kokea sokean saavan ansiotta huomiota ja ystävällistä kohtelua. He voivat tulla kateellisiksi sokealle. Ikävä käytös tuntuu pahalta, varsinkin jos ei tiedä mistä se johtuu.

Näkövammaisuus ei ole pikkujuttu ja uhritunnelman on varmasti kokenut jokainen näkövammainen.

Vamman vakavuus huomioon ottaen, näkövammaisilla esiintyy uhriasennetta keskivertokansalaisia vähemmän. Näkövammaisella ei ole varaa uhriutua, vamma on niin vakava, että näkövammainen karttelee uhriasennetta. Se tekisi elämästä entistä vaikeampaa. Jos tilanne on aidosti vakava, herää ihmisessä yleensä taistelija, eikä luovuttaja.

Omiin kokemuksiini perustuen syntymästään asti näkövammaiset eivät helposti uhriudu. Uhriutuminen liittyy ehkä enemmän vanhemmalla iällä näkövammautuneisiin. Se on ymmärrettävää: ei ole herkkua opetella elämään näkövammaisena, kun on tottunut elämään näkevänä. Elämässä eteenpäin meneminen ei ole aina helppoa. Jokainen asettuu jossain vaiheessa uhrin rooliin. Joskus asetelman syntymiseen on vaikuttamassa läheinen, joka antaa paljon sympatiaa.

On ristiriitainen tilanne rajata avuntarvitsijaa, mutta joskus se kannattaa. Uhriutuja yrittää saada haluamansa manipuloinnin ja henkisen hämmentämisen avulla. Auttajan oma arki voi energiasiepparin vuoksi mennä sekaisin. Uhriutujalle voi puhua avoimesti ja häneen saa ottaa etäisyyttä. Uhriutujalle täytyy kertoa, miksi käytös häntä kohtaan muuttuu. Kerro, että haluat auttaa häntä tarkastelemaan vaikeuksia laajemmin. Jos uhriutuja ei halua muuttua, älä puutu liikaa. Hän on ymmärtänyt ajatuksesi, muttei osaa ainakaan heti toimia niiden mukaisesti.

Kysymyksiä negatiiviseen ajatteluun juuttuneelle: Kuka määrää, mitä elämässäsi tapahtuu? Mikä on oma toimintasi vaikutus asiassa? Voisiko tilanne sisältää positiivisen mahdollisuuden? Pystyykö tähän asiaan vielä vaikuttamaan? Oletko tässä asiassa mielestäsi enemmän uhri vai toimija? Onko suhtautumista tähän asiaan mahdollista laajentaa? Muuttuvatko ajatukset tosiasioiksi, kun niitä tarpeeksi miettii? Onko sinulla keinoja harhauttaa ahdistavia ajatuksia? Pystyisikö tässä vaikeassa tilanteessa menemään eteenpäin?

Tämä on Musta tuntuu -sarjan viimeinen osa. Kirjoittaja on sokea kriisityöntekijä.